Esiintymistä vihaava Pohjanmaan tyttö tajusi haluavansa näyttelijäksi, kun näki Pepin televisiossa. Siitä alkoi tie ammattiin ja nyt takana on jo kolmekymmenvuotinen ura Turun Kaupunginteatterissa. Lue Ullan haastattelu!

Ulla, mitä sinulle kuuluu tämän poikkeuksellisen koronavuoden jälkeen?

Hyvää. Tahti on hidastunut, mutta työ, jota saan nytkin tehdä, pysyy henkireikänä.

Mikä sai sinut näyttelemään?

Taisin olla kymmenen vanha, kun katsoin Peppi Pitkätossu tv-sarjaa ja tajusin, että tässähän näytellään. Siitä asti se oli mielessä. Minulla oli lukiossa mahdollisuus opiskella luovaa toimintaa ja opettajani Arto Koski oli suurin innoittajani ja kannustajani. Vaasan Lyseon Lukio oli ensimmäisiä kouluja Suomessa, joissa tämä oli mahdollista. Kävin myös harrastajateatterissa kokeilemassa, mutta ne vaan tuntuivat leikkivät siellä ja minä olin kauhean vakavissani. Rakastin tanssimistakin, mutta en tiennyt, miten siitä tai näyttelemisestä voisi tehdä ammatin. Sitten kuvaamataidon opettaja Harri Huhta ohjasi minut käymään näyttelijä Eeva-Riitta Salon luona ja hän kertoi minulle Teatterikorkeakoulusta ja ammatista ylipäätänsä.

Ulla Seitsemän veljestä -esityksessä vuonna 2017.

 

Ja sitten lähdit Teatterikorkeakouluun opiskelemaan?

Hain, mutta en päässyt. Olin saanut lapsen pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen, ja olen ujo ja esiintyminen kauhistutti, mutta silti se näyttelijän ammatti kiehtoi. Pienestä lapsesta tulee äidille voimaa, ehkä siksi uskaltauduin pääsykokeisiin vielä toistamiseen, kun joku viisas neuvoi, että sinne voi hakea uudestaankin. Toisella kerralla sain kehotuksen hakeutua lääkäriin, sillä että raati epäili, että minulla on kyhmyjä äänihuulissa. Ei ne ollut kyhmyjä, mutta opettelin puheterapeutilla (tai puhetariteupilla, kuten lapseni sanoi) hengittämään ja puhumaan oikein. Seuraavalla hakukerralla pääsin sisään ja muutin Helsinkiin.

Oletko tehnyt töitä muualla kuin näyttämöllä?

Ehdin olla ainakin siivooja, kirjastoapulainen ja Citymarketin jalkineosaston myyjä, kun elätin pientä perhettämme Vaasassa ennen opiskeluaikaani Helsingissä. Valmistuttuani olen ollut kiinnityksellä Kotkan kaupunginteatterissa ja sen jälkeen tulinkin Turkuun vuonna 1991.

Niin, nyt täynnä on jo 30 vuotta tässä talossa. Miten kuvailisit Turun Kaupunginteatteria?

Kuin ystävien seuraan tulisi. Minulle se kiteyttää koko asian.

Miten teatterielämä on muuttunut vuosien saatossa?

No yhden muutoksen huomasin silloin, kun teatteri yhtiöitettiin. Minusta se vapautti tilaa tehdä ja nopeutti rytmiä. Nyt ohjelmistoa suunnitellaan pidemmälle, mutta samalla ketterämmin kuin ennen. Tällä hetkellä minä olen muuten tämän teatterin vanhin näyttelijä. Kun kollegani Eila Halonen jäi eläkkeelle, hän muistutti, että se velvoittaa. Nuoret jaksavat ihmetellä kaiken näköistä, esimerkiksi näyttelijöiden työehtosopimuksen koukeroita. Koen, että minun velvollisuuteni on valottaa heille historiaa, että miksi siellä on niitä asioita, kuin on. Ja kertoa, että ennen oli huonommin ja jokaisen kummallisen asian taustalla on hyvät syynsä.

Ulla esittelee pukuhuoneessa 50-vuotislahjaksi saamaansa albumia, jossa on kuva kaikista hänen roolitöistään.

 

Onko joku rooli jäänyt mieleesi uran alkupäästä?

Niin kutsuttu sisääntuloroolini Turussa jäi. Se oli päärooli Kaija Siikalan ohjaamassa Tyttö ja kuolema -näytelmässä vuonna 1993. Se painui mieleen, sillä harvemmin naisena pääsee esittämään neljän sivun pituista monologia ase kädessä. Ja ampumaankin vielä. Mutta merkittävintä tuossa Chilen vallankaappauksen ajasta kertovassa tarinassa oli anteeksiannon teema. Esitin uhria, joka halusi kiduttajaltaan tunnustuksen. Tämä näytelmä on palannut elävästi mieleeni nyt, kun harjoittelemme Kaksi paavia -draamaa, jossa käsitellään myös anteeksiannon merkitystä. Ripissä annetaan synninpäästö rikoksen tekijöille ja Chilessä totuuskomissio rankaisi heitä, mutta kumpikaan ei suoranaisesti palvele uhreja. Sitä olen miettinyt, että mikä oikeasti auttaisi heitä.

Millaisia tarinoita kaipaisit tänä päivänä näyttämölle?

Kaikkein eniten kaipaisin yleistä tahdin hidastamista. Kaikki kiihtyy ja kiihtyy niin, että kaupan kassallakin pitää jo kiirehtiä ja yli kahden tunnin näytelmän pelätään olevan liian pitkä. Hyvät, ajatuksia herättävät puhedraamat vaativat aikaa ja tilaa ja sen soisin niille.

Minkä roolin haluaisit tehdä?

Lady Macbethin hulluksi tuleminen tai jokin sen tyylinen draama kiehtoisi. En ole koskaan näytellyt Shakespearea.

Onko joku vastanäyttelijä, jonka kanssa haluaisit työskennellä?

Voi Rundis (Carl-Kristian Rundman) on niin lähellä, mutta en ole sattunut samaan produktioon tai edes nähnyt häntä Nokiassa, kun korona keskeytti esitykset. Me opiskelimme aikoinaan samalla vuosikurssilla. Ja Taneli Mäkelä on muuten minua yhdeksän päivää vanhempi, hänkin oli Teatterikorkeassa samoihin aikoihin. Tanelin kanssa olen näytellyt.

Ulla ja Asko Sarkola Tiina Puumalaisen ohjauksessa. Kuva harjoituksista Tuomas Lampinen.

 

Harjoittelette parhaillaan Kaksi paavia -draamaa Tiina Puumalaisen ohjauksessa. Mikä on roolisi siinä?

Olen nunna, joka on Vatikaanin kustannustoimittaja ja Paavi Benedictusin ystävä ja keskustelukumppani. Olin aluksi vähän huolissani nunnan roolista. Kyllähän sitä uskovaista mökin akkaa esittää tuosta vaan, mutta ateistina tällainen syvän uskonnollisen vakaumuksen esittäminen tuntui ensin vaikealta. Sitten ymmärsin, että ihminen se nunnakin pohjimmiltaan on ja sitä ihmistä minä näyttelen. Se on ollut erittäin antoisaa, nautin kun pääsen osallistumaan ja seuraamaan keskusteluja, joita syvällinen teksti synnyttää.

Mikä sanoma Kaksi paavia -tekstissä puhuttelee sinua eniten?

Luopuminen oli ensimmäinen asia, joka näytelmästä nousi sen luettuani. Mutta siitä nousee koko ajan lisää erilaisia teemoja ja kysymyksiä. Näytelmä on monikerroksinen ja yleisölläkin ajatus jatkuu varmasti vielä teatterin ulkopuolella. Esitys auttaa ymmärtämään ja arvostamaan ihmistä.

Tyttäresi työskentelee myös teatterissa (terkkuja näyttämöjärjestäjä Noralle!), millaista on työskennellä välillä tiiviistikin yhdessä?

Turvallista. Kuten avioparitkin täällä, me erotamme työ- ja kotiasiat toisistaan. Nora tuli alkujaan Turun Kaupunginteatteriin kuiskaajaksi minun tietämättäni. Yhtenä päivänä hän vain istui eturivissä kuiskaajaharjoittelijana ja minä tihrustin ilman silmälaseja, että voiko se olla, ja mitä hän nyt täällä tekee. Mutta tietenkin hän sai sen työpaikan, hänhän on maailman paras kuiskaaja, minun kouluttamani (toim. huom. paljon naurua). Nora on kasvanut teatterilla ja joutui heti lukemaan opittuaan kuulustelemaan tekstejä minulta. Sittemmin töissä opetin, että kuiskata pitää huutamalla ja ilman äänensävyjä. Kaikki meidän kuiskaajat ovat kyllä todella hyviä lukemaan meitä näyttelijöitä.

Saiturin joulu vuonna 2015, Ulla tanssii Petri Rajalan kanssa. 

 

Millaisissa hetkissä olet teatterilla onnellisimmillasi?

Harjoituksissa, kun saa kokeilla erilaisia ajatuksia. Rakastan sitä. Silloin voi oppia lisää esityksen maailmasta, itsestä ja toisista, eikä ole vielä esityspaineita. Esityskaudella taas on ihanaa, kun jalat ei kotimatkalla kosketa siltaa, silloin esitys on mennyt nappiin.

Sanoit aiemmin, että esiintyminen kauhistutti sinua nuorena, miten nyt?

Edelleen vihaan esiintymistä, mutta rakastan näyttelemistä. Teatteriroolissa olen aina joku muu. Kaoottisissa tilanteissa turvaudun rooliin ja jatkan näyttelemistä, vaikka katto tipahtaisi. Siksi ulospäin voi näyttää siltä, että minulla olisi lehmän hermot. Sen sijaan esimerkiksi Somenäyttämön improvisoiduissa illoissa tuttu jännitys ottaa vallan. Näin tästä aiheesta pari vuotta sitten dokumentin, jossa sensoroitiin ihmisiä jännitystilanteissa ja todettiin, että elimistö toimii niissä ihan samoin, kuin silloin kun olemme innostuneita. Sen jälkeen päätin, että kun repliikit katoavat mielestä ja kädet tärisevät, niin olen vain todella innoissani, en peloissani.

Ulla (nalle sylissä) ja muita Turun Kaupunginteatterin näyttelijöitä, vasemmalla mm. Mikko Kouki.

 

Miten hemmottelet itseäsi?

Fazerin sinisellä, se ainoa oikea suklaa.

Millaisiin asioihin hurahdat?

Sudoku, ristikot ja etenkin piilosanat.

Mihin tv-ohjelmaan osallistuisit mieluiten?

Olin joskus nuorempana mukana Piilokamera-ohjelmassa toteuttamassa piloja. En kyllä koskaan nähnyt niitä jaksoja, enkä päässyt Ryhmäteatterilla järjestettyihin purkutilaisuuksiin, koska oli aina kiire omiin teatterinäytöksiin. Mutta nyt voisin ehkä lukea iltasatuja lapsille.

Mistä antaisit ansiomerkin itsellesi?

Hmm, tykkään ihmisistä ja ymmärrän erilaisia persoonia. Siitä varmaankin, se on hyvä taito.

Näissä näet Ullaa

 

Teksti ja pääkuva Emmi Kantonen