Näyttelijä Pihla Maalismaa on tullut turkulaisille tutuksi parin viime vuoden aikana Päänäyttämön ja Pienen näyttämön rooliensa myötä. Seuraavaksi vuorossa on Sopukan valloitus ja ensimmäinen teatteriensi-ilta verkossa. Lue Pihlan tämänhetkiset kuulumiset!

Pihla, ensiesiintymisesi Turun Kaupunginteatterissa oli Ihmiset, paikat ja esineet -draamassa, jossa teit jättiroolin päihdeongelmasta kärsivänä näyttelijänä. Mitä sinulle jäi päällimmäisenä mieleen siitä roolista?

Se oli työläs ja vaikea rooli, jota tehdessä ajattelin, että kaikki tuleva onkin sitten lasten leikkiä. Siinä esityksessä olin alusta loppuun näyttämöllä, joten siihen verrattuna tyypillisempi sivunäyttämöllä odottelu ja roolin tekeminen pala kerrallaan on tavallaan kevyempää. Esityksestä jäi tunne, että näyttelin niin hyvin kuin osasin sen hetkisillä taidoillani. Ohjaaja Johanna Freundlich puski eteenpäin ja vaati paljon, siksi työ myös palkitsi. Ei jäänyt jossiteltavaa.

Ihmiset, paikat ja esineet, 2018.

 

Muutit Turkuun Helsingistä. Vastasiko kaupunki odotuksiasi?

Siskoni opiskeli aikoinaan täällä ja seikkailin Turussa paljon Ihmiset, paikat ja esineet aikoina, joten kun muutin kesällä 2019 näyttelijäkiinnityksen takia, oli kaupunki jo tuttu. Silti minut yllätti, että vaikka Turku on kompakti, niin se on aika monipuolinen. Pois muuttaessa tulee ikävä jokirantaa ja Ruissaloa. Ja baariskeneä, etenkin Ricassa me ollaan istuttu paljon. Niin, ja sitä Betel-seurakunnan yhteydessä olevaa kasvisravintolaa. Siellä istui usein semmoinen vakioporukka mummoja ja minä. Tunnelma oli ehkä omalaatuinen, mutta ruoka hyvää!

Millainen vuosi sinulla on ollut Turun Kaupunginteatterissa?

Ihan onnellinen. Talvella mulla oli ihan älyttömästi töitä ja olin marraskuusta asti odottanut, että keväällä pääsen jokilaivoille nautiskelemaan työkavereiden kanssa ja paketoimaan kautta, mutta se nyt meni. Koronan takia hyvälle vuodelle tuli erikoinen loppu. Tämä vuosi olisi kyllä ollut tosi erilainen ilman Pauliina Saarista ja Aaro Wichmannia, jotka kiinnitettiin teatteriin samaan aikaan (lue näyttelijöiden yhteishaastattelu). Se oli onnenpotku, koska meidän ”tehotriolla” klikkasi niin hyvin.

Pauliina Saarinen, Pihla Maalismaa ja Aaro Wichmann kesällä 2019. 

 

Entäpä näyttämöllä?

Ensimmäinen roolityöni Turussa mammuttimaisen Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmän jälkeen oli Amélie-musikaalissa. Sitä oli kiva tehdä pienemmillä paineilla ja musikaali vaati toisenlaista osaamista. Siinä en ollut yksin itseni kirittäjä, vaan oli ihana joukolla tekemisen tunne. Se sopi minulle, koska olen ns. ”people person”. Pukijaa tehdessä en ihan hahmottanut keiden kanssa näyttelin, minulle he olivat vain Esko (Roine) ja Asko (Sarkola). Yleisön reaktioista oli kuitenkin nähtävissä se, millaisina legendoina heitä pidetään. Niskavuoren nuoressa emännässä Malviinana oli mahtava päästä tekemään kunnon melodraamaa, se tyylilaji tuntuu olevan nykyisin uhanalainen.

Pihla kuvassa keskellä Kissa kuumalla katolla -harjoituksissa 2001, Améliessa 2019 ja Niskavuoren nuoressa emännässä 2020.

 

Mikä sun haaveammatti oli lapsena?

Vähän tylsää ehkä, mutta näyttelijä. Haaveilin siitä jo niin nuoresta, että oli riski pudota korkealta, jos haave ei toteutuisikaan. Hetken halusin olla luokanopettaja, koska silloin olisi saanut päättää kuka viittaajista saa vastata tunneilla. Toki sellaisia päähänpistoja riitti lapsena. Haave näyttelijyydestä on kuitenkin ohjannut monia valintojani. Kallion lukion jälkeen opiskelin vuoden Metropoliassa tv- ja elokuvatuotantoa, mutta päämääränä oli silloinkin Teatterikorkea. Ovet aukesivat toisella yrittämällä kun olin 19-vuotias.

Kumpia teet mieluummin, näyttämö- vai kameratöitä?

Vain toisen valitseminen olisi epämielekästä. Kameran kanssa tekeminen on monella tapaa erilaista kuin teatteri, ja ne täyttävät eri tarvetta. En kuitenkaan haluaisi löytää itseäni tilanteesta jossa olisin teatterista vieraantunut, se on kuitenkin ensirakkauteni. Elokuvat olen katsojanakin löytänyt vasta myöhemmin. Teatterista ”kuningaslajin” tekee livetilanne, hengittäminen.

Mikä sulle on työsi merkittävin sisältö, miksi haluat näytellä?

Se on vaikea kysymys, joka kannattaisi esittää itselleen aika ajoin. Itsekkäistä syistä tykkään siitä, kun saavutan näyttämöllä sellaisen olon, että olen täysin virtuoottinen. On ihanaa, jos ihminen voi elämässään tuntea aika ajoin olevansa aivan super. Toivon mukaan siitä hyvästä olosta ja keveydestä saa sitten yleisökin kiinni. Harjoituksissa on aina aaltoliikettä, välillä tunnen oloni täysin kömpelöksi, mutta roolin päälle pääseminen houkuttelee minua ponnistelemaan. Yleisesti uskon, että kaikenlaisen taiteen kuluttaminen lisää empatiaa. Tuomalla näkyville erilaisia kohtaloita ja näkökulmia maailmaan, on mahdollista päästä irti siitä kuuluisasta kuplasta.

Onko sinulla näyttelijänä joku asia, johon haluaisit vaikuttaa?

Kauheasti toivon, etten itse ikääntyessäni joutuisi enää todistamaan sitä tilannetta, että vanhempien naisten roolit ovat edelleen äitejä ja nimettömiä täti-ihmisiä. Siihen haluan olla vaikuttamassa. Elina Knihtilän lanseeraama kyselijä-ämmä -termi kuvaa tilannetta hyvin. Että kunpa nainen saisi näyttämöllä tehdä muutakin, kuin kysellä mieheltä asioita. Milloin tuut kotiin? Miks oot tommonen? Miks oot vihainen?

Mikä on sun isoin ammatillinen haave?

Jos Paolo Sorrentino tai Paweł Pawlikowski pyytäisi elokuvansa päärooliin. Hieno olisi tehdä joku vastakohtaisuuksien hahmo. Ja vaikka en itse juuri yhtään jaksa katsoa toimintaa tai supersankari-elokuvia, olisi kiinnostavaa itse päästä isoon jenkkituotantoon räiskimään. Teatterista minun on vaikeampi haaveilla kansainvälisesti, sillä sitä on jotenkin mielekkäintä tehdä omalla tunnekielellään. Tällä pienellä kielialueella teatteri on myös suomen kielen puolustaja. Ja vaikka esimerkiksi Berliinissä olen nähnyt mahtavaa teatteria, en koe pakkoa päästä sinne. Kyllä täälläkin osataan.

Kuka on sun idoli ja miksi?

Varsinaisia idoleita ei ole, mutta Martti Suosalo on kyllä aivan loistava näyttelijä. Ihailen myös englantilaista Florence Pughia, joka näytteli mm. elokuvassa Lady Macbeth, sen nähdessäni haltioiduin.

Miten hemmottelet itseäsi?

Päiväunilla. Reissaaminen on ollut henkireikä, mutta nyt ei tiedä milloin seuraavaksi pääsee maailmalle. Sauna on myös hyvä, tykkään lämmöstä.

Millaisiin asioihin hurahdat?

Kausivihanneksiin. Lomalla kirjoihin. Ja ihmisiin! Ihastun helposti ja heittäydyn muutenkin ihmissuhteisiin aika pää edellä. Uusien ihmisten parissa tästä on myös hyötyä, työryhmät tuntuvat usein nopeastikin kotoisilta.

Teetkö muuta, kuin näyttämötaidetta?

Harrastin kymmenen vuotta maalaamista, mutta se on jäänyt. Käyn kyllä katsomassa kuvataidetta. Mun vanhemmat on aina raahanneet mua museoihin, mutta pentuna en tietenkään tajunnut mitä suuria mestareita olen nähnyt. Nykyisin kuvataiteeseen on herännyt ihan omaehtoinen kiinnostus. Caravaggiot Roomassa teki vaikutuksen. Ja Turun Taidemuseon vaihtuvat näyttelyt ovat olleet kiinnostavia.

Mitä kaipaat eniten näyttelijän työssä nyt eritysaikana?

Vielä ei ole ehtinyt tulla kunnolla mitään ikävä, kun olen yhä työn syrjässä kiinni. Paitsi että nyt, kun Toinen tuntematon on aika valmis, me kaivataan yleisöä, että esitys heräisi henkiin. Mutta katsomo pysyy tyhjänä. Se on itsellekin terveellinen muistutus siitä, ettei teatteria ole olemassa ilman yleisöä.

Millainen esitys Toisesta tuntemattomasta tulee?

Esitys on paikoin hyvin riisuttu ja tosi tunteellinen kuvaus naisista sodan aikana. Se tekee kunniaa novelleille, joihin se perustuu. Päällimmäisenä henkilöistä minulla on mielessä Vera, joka saa ison roolin kokonaisuudessa. Se on vähän yllättäväkin näkökulma, sillä Vera on venäläinen. Esityksessä on useita monologeja, mutta sitä on tehty tiiviisti työryhmän kanssa yhdessä. Uskon että esitys on hieno ja me teemme siinä tarkkaa työtä.

Suosittelisitko esitystä omanikäisillesi, kolmekymppisille?

Kyllä. Minulle Tuntematon sotilas on totta puhuen tuntunut melko patrioottiselta ja pölyttyneeltä, mutta suhteeni siihen muuttui Toinen tuntematon -esityksen myötä, kun sain naisnäkökulman käyttööni. Ja vaikka Tuntematon sotilas olisi ihan tuttu, esitys laajentaa sen aihetta ja henkilöitä.

Kirsi Tarvainen ja Pihla Maalismaa Toisen tuntemattoman harjoituksissa, kuva Sanna Malkavaara.

 

Mitä läheisesi ajattelevat työstäsi?

Olen näyttelijäperheestä, joten uravalinta ei tullut shokkina. Läheiset ymmärtävät, miksi tykkään tästä työstä ja kannustavat. He myös jakavat sen huolen, mikä tällä hetkellä liittyy alan epävarmuuteen.

Mistä saat näyttelijänä parhaat kicksit?

Tykkään uuden opettelemisesta. On hieno tunne, kun alun kasvoton kasa paperia eli nuotit tai plari (käsikirjoitus), siirtyy lopulta omaan päähän. Kuvauksissa taas on mahtavaa, kun ison työryhmän keskittyminen ja hiljaisuus on kameran käydessä täydellistä. Teatterin sivunäyttämöllä ei ole koskaan yhtä hiljaista, on pikavaihtoja ja liikkuvia lavasteita. Toisin kuin ehkä kuvittelisi, näyttämöllä näkökentässä on harvoin vain lava ja yleisö. Siellä pitää olla moneen suuntaan valppaana.

Näyttelijän pitää myös osata kaikenlaista. Millaisia juttuja olet opetellut roolia varten?

Yhdessä lyhytelokuvassa (Pink smoke, 2016) minun piti tankotanssia ja harjoittelin sitä. Sisäreiteni tulivat siitä järkyttävän kipeiksi pitkäksi aikaa ja kuvauksissa oli tuskaista. Jäi vähän trauma, enkä usko palaavani lajin pariin. Tippukivitapausta (Suomen Kansallisteatteri, 2017) varten opettelin nukettamista, se oli hauskaa!

Miten juhlit pian koittavaa vappua?

Toivoisin, että saisi avata skumppapullon ulkona! Eikä sataisi räntää.

Näissä näet Pihlaa

Toinen tuntematon, suora verkkolähetys 23.4. ja ensi-ilta 30.9.
Härölä-komediasarja Yle Areenassa
Instagramissa @maagismaa

Lue lisää Valokeilassa-haastatteluita.

Haastattelu: Emmi Kantonen
Kuvat: Pihla Maalismaan ja Turun Kaupunginteatterin arkistosta