Upeasta lauluäänestään tunnettu Kirsi ”Kikka” Tarvainen on näytellyt Turun Kaupunginteatterissa yli 22 vuotta. Parhaillaan valmistumassa ovat Toinen tuntematon -esitys ja koronapeitto. Lue lisää haastattelusta!

”Teatteri estää jähmettymästä.”

Kirsi, olet myös levyttänyt laulaja. Miksi valitsit näyttämön?

Näyttämöllä olen tuntenut oloni kotoisaksi lapsesta saakka. Olin koulussa musiikkiluokalla ja ohjasin omia näytelmiä, joita saimme esittää tunneilla. Itse asiassa katsoin jo lapsena näytelmiä ohjaajan ja koreografin silmin, mutta koska laulaminen, viulunsoitto ja esiintyminen sujuivat, sain enemmän kannustusta siihen suuntaan. Kun muutin Kajaanista Ouluun, hakeuduin ylioppilasteatteriin. Jussi Helminen nappasi minut sieltä pian kaupunginteatteriin. Oulussa pääsin jo nuorena hankkimaan elämänkokemusta monenlaisista pätkätöistä samalla, kun näyttelin illat teatterissa. Lopulta eteeni tuli valinta kaupunginteatterin näyttelijän vakanssin ja vapaa-ajanohjaajan viran välillä. Silloin minusta tuli täysipäiväinen näyttelijä ja se päätös oli helppo tehdä.

Entäpä se laulu-ura?

Laulu ja viulu ovat kuuluneet minun elämääni aina, lapsena nukuinkin viulun kanssa, niin rakas se oli. Myöhemmin opiskelin ja tein musiikkia ja lauloin kuoroissa. Oma orkesterikin meillä oli, Akustinen osasto. Laulu-uralleni mahtuvat esimerkiksi levytykset Hei kuka nyt (1993), Antaa sataa vaan (1994) ja Carola Maailmannainen (2014). Mutta teatteri oli aikoinaan oikea valinta, sillä siellä olen päässyt tekemään kaikkea oopperasta musikaaleihin. Ja viuluakin olen näyttämöllä soittanut!

Miten tulit Turkuun?

Siihen ovat syyllisiä Ilpo Tuomarila ja Katariina Lahti, joiden kanssa työskentelin Jerusalemin tanssissa Oulun Kaupunginteatterissa vuonna 1990. Tuomarila pyysi myöhemmin minut ja mieheni Lahdesta näyttelemään Turun Kaupunginteatteriin, jota hän johti. Jokainen kollega ja ohjaaja vie aina tietä eteenpäin, mutta Ilpo toi minut Turkuun ja täällä viihdyin. Ensimmäinen työni Turussa oli Jukka Virtasen ohjaama Takinkääntäjä ja sitä seurasi Mikko Rasilan Yli Atlantin -musikaali. Niistä alkuajoista vahvimmin jäi kuitenkin mieleeni Siiri Lundin rooli Hennalan torvisoittokunnassa vuonna 1998. Siitä minulla on vieläkin muistona valokuva pukuhuoneeni pöydällä.

Kuva: Hennalan torvisoittokunta 1998.

 

Mikä on kaunein palaute, jonka olet saanut työstäsi?

Kaunein palaute on se, jos on saanut esittämällään hahmolla katsojan koskettumaan. Esimerkiksi Carola Maailmannainen -lauluilloista (2014) tuli paljon henkilökohtaisia kirjeitä. Osa kävi katsomassa sen monena iltana peräkkäin. Katsojapalautteet ovat tärkeitä ja koskettavat minua. Sydäntä lämmittivät toki myös arvostavat kritiikit ja palkinnot, kuten Turun Teatterikerhon Elämäntyöpalkinto ja Nanu-patsas ja Thalia-palkintoehdokkuus.

Oletko joutunut kiperiin tilanteisiin näyttämöllä?

Esimerkiksi Jouko Turkan ohjauksessa Konkurssisirkus esitin rikollisen tyttöystävää. Rikollista esittävän näyttelijän estyessä päädyin tekemään oman roolini lisäksi paikkausroolin Suomen ”viimeisenä kunnon rikollisena”, Lusuna. Lopussa Lusu hirtettiin sukukalleuksistaan, joten sekin on tullut koettua. Heti sen perään lankesi Tamara Lundin paikkaaminen Elisabeth-musikaalissa. Ero roolien välillä oli suoraan sanoen aikamoinen. Jäi mieleen. Tutustuin siihen aikaan Tamaraan ja oli kunnia esittää häntä myöhemmin Tamara-musiikkinäytelmässä (2015).

Kuvat: Elisabeth 2005, Konkurssisirkus 2005, Sweet Charity 1999, Sadan vuoden yksinäisyys 2002.

 

Millaista teatteria haluaisit nähdä Turussa?

Minusta meillä kaupunginteatterissa on aika hyvä ohjelmisto, erityisesti kaikki kokeilut ovat kivoja. Näin isossa talossa niihin on kykyä ja varaa, joten onneksi niitä tehdään.

Sukulaispoikasi Eino ja Aapeli haluavat isona näyttelijöiksi, mikä on neuvosi aloitteleville näyttelijöille?

No he ovat vielä niin nuoria, että ammattihaaveet ehtivät vaihtua moneen kertaan, mutta pojat ovat kyllä todella kotonaan omilla laulukeikoillaan. Jos palo esiintymiseen löytyy, sanoisin nuorille, että katsokaa teatteria, ihan kaikki mahdollinen. Ja treenatkaa monipuolisesti, laulua, tanssia ja tiimityötä, sillä sitä teatteri on.

Kirsi ja sukulaispojat Eino ja Aapeli Pukija-näytelmän kulisseissa syksyllä 2019.

 

Mikä teatterissa vetää sinua puoleensa?

Luin lapsena paljon ja kirjat olivat tosi tärkeitä. Lapsuudesta tuttu tarinoissa eläminen jatkuu yhä, kun saan olla mukana kertomassa niitä. On etuoikeutettua olla tässä työssä. Teatterin avulla voi puhua rajattomasti asioista: vaikuttaa, ilahduttaa ja tarjota katsojalle myötä kokemisen tunteen. Minulle teatteri tarjoaa myös monipuolisen mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Turun teatteritalosta on tullut toinen kotini, niin paljon olen siellä aikaa viettänyt. Remontin yhteydessä pidin huolen, että pukuhuoneeni pysyy samalla paikalla, jotta jokinäkymä, muistot ja sama energia säilyvät. Tällä hetkellä jaan pukuhuoneen Pauliina Saarisen ja Pihla Maalismaan kanssa.

Teette Pihla Maalismaan kanssa parhaillaan Toista tuntematonta, kerro siitä.

Meille syntyi Pihlan kanssa luonteva yhteys jo Ihmiset, paikat ja esineet -esityksen aikoina. On vaikea arvioida itse, ollaanko me näyttelijänä samanlaisia vai erilaisia, mutta Pihlan kanssa ei tule turhia kysymyksiä ja kaikki on mutkatonta ja avointa.

Kirsi ja Pihla Ihmiset, paikat ja esineet -draamassa 2018. Esityskuva Otto-Ville Väätäinen.

 

Esität Toisessa tuntemattomassa useita kotirintaman naisia. Ken on heistä kiinnostavin?

Kyllä minulle äitinä Niina Revon ja Tommi Kinnusen tarinat äitien näkökulmasta ovat läheisimpiä. Niitä lukiessa on jalkoja lioteltu järvessä ja itketty.

Voiko näiltä (fiktiivisiltä) roolihahmoiltasi oppia jotain?

Itselle olisi raskas ajatus, että joutuisi lähettämään poikansa ja miehensä sotaan, käytännössä tykin ruuaksi. Opittavana olisi siis rauhan ajatuksen välittäminen tuleville sukupolville, että ei koskaan jouduttaisi siihen tilanteeseen uudestaan.

Millä mielin odotat Toisen tuntemattoman suoraa verkkolähetystä?

On kiva päästä näyttämään tekemämme esitys jo nyt, vaikka näytökset siirtyivätkin syksyyn. Uskon, että kameran välitykselläkin nämä tarinat tulevat lähelle.

Loppuun vielä vinkkisi eristysaikaan, mitä tehdä, kun ei pääse teatteriin?

Minä ainakin menen metsään vaeltamaan ja sienestämään. Menisin hiihtämäänkin, jos olisi lunta. Ja avantoon! Lapsena olin jatkuvasti metsässä koiran tai hevosen kanssa, joten luonto on aina ollut tärkeä rauhoittumispaikka. Olen myös virkkaillut koronapäiväpeittoa Better Call Saul -sarjaa katsoessa. Ja nythän on aikaa lukea ja käydä pitkiä keskusteluja puhelimessa, siitä kannattaa nauttia.

Kuvat: Peuraneito ja sarvikuono 2002, Ankkurilyhty 2001, Seili 2014, Taru sormusten herrasta 2018.

Näissä näet Kirsiä:

Toinen tuntematon, suora verkkolähetys 23.4. ja ensi-ilta 30.9.
Ruissalon rannoilla ja metsissä.
Kuuntele Antaa sataa vaan -levy Spotifyssa. Muut levyt löytyvät Apple musiikista.

Lue lisää Valokeilassa-haastatteluita

Haastattelu: Emmi Kantonen
Kuvat: Kirsi Tarvaisen ja Turun Kaupunginteatterin arkistosta