Näyttelijä Eila "Eetla" Halonen juhli hiljattain eläkeikää merkitsevää syntymäpäiväänsä, jonka myötä hänen 35-vuotinen kiinnityksensä Turun Kaupunginteatterissa päättyy. Syntymäpäivähaastattelussa Eila puhuu rooleistaan (mm. pallogrillinä) ja teatterin merkityksestä.

"Järjettömän sensitiivisen työn" konkari

Mistä tulet?

Vartuin Lapinlahdella. Juoksentelin siellä sprinttiä ja hypin aitoja, vaikkei sitä nykyisin enää kukaan usko. Taide oli luontevasti läsnä lapsuudessani. Vaatimattomissa kotioloissa meillä oli aina kirjoja ja Halosen taiteilijasuvun vesojen maalaama taidetta ympärillä. Isoisäni oli amatöörinäyttelijä ja hänen veljensä kiinnityksellä ammattiteatterissa.

Miten päädyit näyttelijäksi?

Teatterin taika aukesi kerrasta 16-vuotiaana, kun pääsin Kuopion kaupunginteatteriin katsomaan Anu Kaipaisen Ruusubaletti-esitystä. Se lumosi täysin ja avasi sydämeni teatterille. Kipinä syttyi silloin ja se johdatti minut Teiniteatterin kursseille ja myöhemmin Mikkelin Nuoriso-opiston teatterilinjalle. Siellä testasin olisiko minusta näyttelijäksi, vaikka olinkin ujo. Vuonna 1970 liftasin Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin Helsinkiin. Lahden kohdalla kuski kyseli, minne tytöllä on matka. Sanoin, että menen Teatterikorkeaan. Onneksi pääsin sisään. Samalla sain huomata, että onhan sitä maailmalla muutakin taidetta katsottavaksi, kuin Halosten maalaukset.

Miten suku suhtautui uravalintaasi?

Äiti oli kannustava, mutta olisi ehkä halunnut minusta kuuluisamman, televisiossa esiintyvän näyttelijän. 60-luvulla television tähdet olivat puolijumalia. Minulle teatteri oli kuitenkin se kuninkuuslaji, eikä silloin nuorena ollut tapana joustaa omista päämääristä. Mainoksiin ja muihin en siis mennyt. Vietnamin sota jylläsi ja tarve vaikuttamiseen oli kova. Teatteri oli minun väyläni siihen.

Mitä teatteri merkitsee sinulle nyt?

Teatteri on tärkeää. Se voi muuttaa asioita. Selvä osoitus siitä on esimerkiksi yksi vieraalta naiselta kirppiksellä saamani palaute. Hän oli vuosia aikaisemmin nähnyt Kristina H .elämäsi on unta -esityksen, montakin kertaa. Tämä nainen kertoi syntyneensä uudestaan siellä katsomossa. Pitkään jatkunut tunnottomuus purkautui sen esityksen vaikutuksesta kyyneleiksi ja itku vapautti hänet elämään elämää eri tavoin. Sen kohtaamisen muistelu nostaa vieläkin karvat pystyyn.

Miltä palaute työstäsi yleisesti tuntuu?

Etenkin katsojapalaute on aina kiinnostavaa, oli se sitten hyvää tai huonoa. Kritiikkejä en enää niin seuraa. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat antaa kasvotusten enemmän palautetta, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Punahilkan pääroolista vuonna 1988 tuli todella paljon palautetta. Yksi katsoja sanoi, että sen esityksen jälkeen he eksyivät ensi kertaa Turussa, kotimatkalla tutusta teatterista.

Annatko itse palautetta?

Annan, välillä muidenkin puolesta, sillä asioista on hyvä puhua suoraan.  Vanhemmiten sitä uskaltaa vielä helpommin avata suunsa. Kaikkien tasa-arvoinen kohtelu ja hyvien roolien jakautuminen molemmille sukupuolille ovat olleet minulle aina niin tärkeitä asioita, että niistä on tullut sanottua kipakastikin. "Jokaisella on tämänsä", sanoo runoilija Saarikoski. Minulle toinen "tämä" on taiteen itseisarvo, se että teatteria tehdään muutenkin kuin viihdykkeeksi. Isolla teatterilla pitää olla varaa tarjota taiteellisesti kunnianhimoisia esityksiä, eikä taide ei saa jäädä show'n jalkoihin.

Miten neuvoisit nuoria näyttelijöitä?

Pitää lähteä Helsinkiä edemmäs kalaan, sinne mistä on mahdollisuus saada hyviä rooleja. Näyttämö on kuitenkin se paikka, missä näyttelijäntyötä opitaan (ikä kaikki). Ja kouluttautumisesta on suuri hyöty, se antaa työkaluja ajatteluun, sen filosofisen taustan, johon tukeutua näyttämötyössä. Olen joskus sanonut, että näytellessä sitä kävelee, istuu ja puhuu, ei se sen kummempaa ole. Mutta on se ihan järjettömän sensitiivistä työtä.

Luuletko näyttelijän työn muuttuvan tulevaisuudessa?

Uskon, että tulevaisuudessa pääsemme eroon vanhenevien naisnäyttelijöiden "näkymättömyyskolosta", siitä ettei nelikymppisenä ole tarjolla muita rooleja, kuin "huorat, koirat ja teepussit". Viittaan omaan heittooni ajalta, jolloin huomasin, että omat roolit pienenivät, kun saman ikäsillä miehillä urat vasta lähtivät nousuun. Tätä mies-nais-asetelmaa pitää kaikkien pyrkiä muuttamaan aktiivisesti.

Mitä roolejasi muistelet mieluiten?

Olen kyllä tehnyt ihan kaikenlaista täällä Turussa, Hämeenlinnassa, Ahaa Teatterissa ja Lappeenrannassa. Pallogrillin rooli lastenesityksen kertojana jäi mieleen. Ja sika Herra Hakkaraisessa. Ensimmäinen roolini Turun Kaupunginteatterissa oli Indiran tytär Uninäytelmässä (1985). Muita mitä muistelen ovat nimirooli Punahilkassa (1988), Frida Kahlo Sunnuntai-illan unelmissa (2001) ja Martha Kuka pelkää Virginia Woolfissa (2007). Viimeaikaisista Suomea kiertänyt Pesärikon Ilmin rooli oli hieno tehdä, jouduin savolaisena opettelemaan pohjanmaan murteen sitä varten. Otin sen suurena kehuna, kun yksi katsoja kysyi olenko minäkin Kauhavalta kotoisin. Olen päässyt urallani työskentelemään hyvien, herkkävaistoisten ohjaajien kanssa, vaikka on sitä ollut paljon muunlaisiakin. Esimerkiksi Laura Jäntti, Sini Pesonen, Johanna Freundlich ja Mikko Roiha ovat sellaisia ohjaajia, joiden kanssa olisin halunnut tehdä enemmänkin.

Eila Halonen Marthana Virginia Woolfissa 2007 ja Hilpin roolissa Yksinen -näytelmässä 2013.

Millaista teatteria haluaisit nähdä enemmän?

Viime aikoina olen nauttinut Saara Turusen Medusan huoneesta, johon tyttäreni Ada Halonen teki valosuunnittelun ja jossa Tommi Korpela esitti kotirouvaa todella hienovireisesti. Pipsa Longan Lauluja harmaan meren rannalta oli hieno teos. Esitin siinä Hilkkaa, kun Maarit Ruikka ohjasi sen Sopukkaan. Sen tyyppisiä katsoisin mielelläni. Myös Longan näytelmä Toinen luonto oli hyvä, näin sen Viirus-teatterissa Anni Kleinin ohjauksena viime vuonna. Kunnon tarina ja moniulotteiset roolihahmot ovat ne, mihin kiinnitän huomiota.

Mitä teet vapaa-ajallasi?

Käyn katsomassa taidetta entistä enemmän nyt kun on tuo museokortti. Eläkepäivien alkaessa hankin myös Turun filharmonisen kausikortin, kun omat työajat eivät enää mene päällekkäin konserttien kanssa. Minulla on myös tapana siivota Kakolan kalliota roskista. Syy on osin itsekäs, sillä kaunistan samalla omaa parvekenäkymääni. Kotona tulee myös saunottua ja luettua ja välillä hurahdan kutomaan. Sen on moni kollega huomannut harjoituksissa ja teatterin henkilöstökokouksissa.

Mistä antaisit itsellesi ansiomerkin?

Pyörällä ja julkisilla kulkemisesta. Ostin juuri sähköpyörän enkä ole koskaan omistanut autoa. Ja siitäkin, etten ole koskaan tupakoinut, vaikka viiniä juonkin! Olen saanut palautetta näyttämötupakoinnistani, että ne sormet olivat ihan väärin.

Mitkä ovat lempipaikkasi Turussa?

Aboa Vetuksen Aulan sisäpihalla on kuin ulkomailla istuisi. Samppiksessa uiminen ja lukeminen Puolalan puistossa on hienoa kesätekemistä. Ja Ruissalossa olen käynyt aina. Kakolan kallioilta näkee kauneimmat auringonlaskut.

Miltä eläkkeelle siirtyminen tuntuu?

Ristiriitaiselta, vaikka olenkin psyykannut itseäni sitä varten. Minulla on energiaa ja kipinä tallella, joten sikäli olisin voinut jatkaakin. Mutta toisaalta, nyt voin hankkia vaikka interrail-kortin tai seilata New Yorkiin laivalla kesken teatterikauden. Seuraavaksi olen lähdössä lapinlahtelaisten kanssa Viipuriin katsomaan ukin veljen Emil Halosen veistoksia, joita sieltä on löydetty. Hänestä julkaistaan toukokuun aikana Minna Kettusen tekemä taidekirja. Varmasti tulen vinguttamaan eläkeläiskorttia minkä kerkeän!

Terveisesi katsojille?

Toivon kaikille hyvää kevättä. Ja vielä enemmän toivon, että kävisitte paljon teatterissa ja puhuisitte siitä.

Näissä näet Eilaa:

Komisario Palmun erehdys -dekkarikomedia 03.12.2019 asti
Samppalinnan ja Kupittaan maauimalat

Lue lisää Valokeilassa-haastatteluita.

Eila Halonen ja Taneli Mäkelä Komisario Palmun erehdyksessä.

Kirjoittanut Emmi Kantonen