Turun Kaupunginteatterin historia

Yleisöä Turun Kaupunginteatterissa 60-luvulla
Yleisöä Turun Kaupunginteatterissa 60-luvulla.

Kahden teatterin liitto

Toisen maailmansodan päättyessä Turussa toimivat sekä porvarillinen että työväen ammattiteatteri, Turun Teatteri ja Turun Työväen Teatteri.

Teatterien toimintaan ja varsinkin niiden talouteen heijastunut sodanjälkeinen epävarmuus asetti kahden teatterin järjestelmän koetukselle. Niin Turussa kuin monissa muissakin kaupungeissa alettiin keskustella teatterien yhdistämisestä.

Turussa asiassa edettiin nopeasti, mihin vaikutti osaltaan Turun Työväen Teatterin tilojen palaminen jouluna 1945. Jo seuraavan vuoden alussa kokoontui ensimmäisen kerran vastaperustetun kaupunginteatterin oma teatterilautakunta.

Turun Kaupunginteatterista tuli samalla myös Suomen ensimmäinen ns. täyskunnallinen teatteri.

Juhlavat avajaiset ja ensimmäiset haaveet omasta rakennuksesta

Teatterin ensimmäiseksi pääjohtajaksi kiinnitettiin elokuvaohjaajanakin tunnettu Jorma Nortimo Suomen Kansallisteatterista. Hänen avukseen nimettiin kaksi pitkän teatteriuran Turussa tehnyttä ohjaajaa, Hemmo Airamo ja Toivo Hämeranta.

Ensimmäisenä ensi-iltana syyskuussa 1946 uusi teatteri esitti Shakespearen Myrskyn. Kaupunginorkesteri esitti myös Finlandian, ja kaupunginjohtaja Eero Mantere avasi uuden teatterin "sisältörikkaalla ja muotokauniilla" puheella. Aplodeja riitti.

Kaupunginteatteria perustettaessa sille vaadittiin samalla rakennettavaksi uusi toimitalo. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, ja näyttämötoiminta lähti käyntiin entisen Turun Teatterin tiloissa, jotka sijaitsivat Alvar Aallon suunnittelemassa Lounais-Suomen Maalaistentalossa.

Tila oli kelvollinen mutta lyhytikäinen. Tulipalo sotki jälleen turkulaista teatterielämää – mutta taisi kuitenkin vauhdittaa kehitystä.

Maalaistentalon näyttämö paloi vuonna 1954, ja sen jälkeen kaupunginteatterin uudeksi evakkotilaksi löydettiin upouusi ruotsalaisin lahjoitusvaroin rakennettu konserttitalo. Saatiin peräti kaksi näyttämöä, päälavan lisäksi studionäyttämö.

Suuresta katsomostaan ja erinomaisesta akustiikastaan huolimatta talo ei ollut ohjaajien, näyttelijöiden ja lavastajien kannalta paras mahdollinen paikka. Päälava oli rakennettu soittajien ehdoilla, minkä takia se oli erityisesti syvyyssuunnassa auttamattomasti liian pieni.

Turun Kaupunginteatterin tontti vuonna 1959
Turun Kaupunginteatterin tontti vuonna 1959.

Uuteen rakennukseen

Sodanjälkeinen niukka taloudellinen tilanne oli muuttunut 50-luvulla hyvinvoinnin nopeaksi kohoamiseksi, mikä loi taloudelliset edellytykset seuraavalla vuosikymmenellä alkaneelle uusien teatteritalojen rakentamiselle.

Turussa oman teatteritalon suunnittelukilpailu oli käynnistetty heti teatterin siirryttyä kaupunginorkesterin alivuokralaiseksi. Kilpailun voitti arkkitehtiryhmä Aarne Hytönen, Risto-Veikko Luukkonen ja Helmer Stenros. Periaatteena oli, että teatteritalon tulee näkyä katukuvassa. Se merkitsi ennen kaikkea näyttämötornia, josta tuli monen muun myöhemmin rakennetun teatteritalon tavoin Turun Kaupunginteatterin tunnusmerkki.

Teatteritalon valmistumisvuodesta muodostui kaupunginteatterin perustamisvuoden ohella teatterin historian tärkein.

Syyskaudeksi 1962 käyttöönotettuun rakennukseen tuli katutasoon sijoitettu 668 katsojaa vetävä päänäyttämö. Pyörönäyttämön, pyöröhorisontin, hydraulisesti orkesteritilaksi muutettavan etunäyttämön ja ennen muuta leveän näyttämöaukon myötä se antoi teatterille hyvät toimintaedellytykset.

Aivan sama ei kuitenkaan toteutunut sivunäyttämöiden kohdalla, joita alkuperäisistä tavoitteista huolimatta rakennettiin lopulta vain yksi: sittemmin Sopukaksi nimetty pieni näyttämö.

Lehtileike Turun Kaupunginteatterin uudesta talosta
Turun Kaupunginteatterin uudesta teatteritalosta kirjoitettiin paljon vuonna 1962.

Ohjelmistokin uudistuu

Talo vaikuttaa myös sisältöön. Turussa 1960-luku olikin uuden ja dynaamisen näyttämötaiteen etsimisen aikaa. Vanhat perinteet velvoittivat vielä, mutta suunta oli niistä irti.

Teatteritalon valmistumista seuraavana vuonna kaupunginteatterin uudeksi johtajaksi valittiin Kalervo Nissilä. Absurdismin ja uuden amerikkalaisen draaman ohella yleisöä kiinnostivat musikaalit West Side Story ja My Fair Lady sekä klassikkosovitus Täällä Pohjantähden alla.

Uuden talon ja teatterin toiminnan kasvun myötä teatterin johtoa muutettiin 60-luvun puolivälissä hajauttamalla se taiteellisen ja hallinnollisen johtajan viroiksi. Teatterijohtajasta taiteelliseksi johtajaksi siirtyneen Nissilän paikalle tuli 1968 teatterin ohjaajana siihen asti toiminut Kaija Siikala.

Teatterissa alettiin esittää yhteiskunnallisempia näytelmiä ja operetit, kuten Sirkusprinsessa, Mustalaisruhtinatar sekä Viktoria ja hänen husaarinsa ottivat musikaalien paikan teatteriyleisön suosikkeina.

Kotkien kausi ja menestyksen vuodet

Varsinaiseen valtakunnalliseen suosioon Turun Kaupunginteatteriin nousi seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin teatteritaiteen uudistajakaksikko Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg asettuivat Turkuun, ensimmäinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Heidän vanavedessään Turkuun saapui myös tukku hiljattain yleisön tietoisuuteen nousseita nuoren kaartin näyttelijöitä kuten Esko Salminen, Heikki Kinnunen, Rose-Marie Precht, Juha Muje ja Vesa-Matti Loiri.

Kaupunginteatteri alkoi elää huikean suosion aikaa. Näyttämöllä sitä rakensi etenkin Esko Salminen – tuskin oli päivää näytäntökauden aikana, ettei Salminen ollut pääroolissa päänäyttämöllä. Bussilastit toivat ihmisiä kaukaakin, ja televisio näytti niin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kuin Veijo Meren Aleksis Kiven dramatisoinnit.

Vauhdikas meno ei kuitenkaan sujunut rikkeettä. Kaikki näytelmät eivät tietystikään olleet menestyksiä, ja poliitikkojen sekä muutaman sanomalehden kanssa oli melkein jatkuvasti ristiriitoja.

Långbacka ja Holmberg väsyivät, ja jotkut myös väsyivät heihin. Kaksikko ja heidän kanssaan samaan aikaan tulleet tähtinäyttelijät lähtivät vuonna 1977. Vielä vuonna 1999 Holmberg kirjoitti, miten "turkulaisuus on karmea käsite. Vitsiä siitä voi vääntää, mutta kun se alkaa raapia selkäpiitä, vitsit ovat vähissä."

Aurajoki, paska virta, sai jäädä. Yksi luku suomalaista teatterihistoriaa oli paketissa.

Tähtien häivyttyä teatterille jäi vain yksi ohjaaja ja ohjelmisto jouduttiin uusimaan kokonaan, kun merkittävissä rooleissa olleet näyttelijät lähtivät. Taiteelliseksi johtajaksi saatiin pitkän suostuttelun jälkeen talon sisällä luottamusta nauttinut näyttelijä Risto Saanila. Murros ei aiheuttanut katkosta suosiossa. Kaupunginteatteri teki myös 70-luvun lopulla arvostettuja esityksiä, kuten Veriveljet ja Järjen uni.

Vuonna 1981 Saanilan tilalle teatterin taiteelliseen johtoon astui Taisto-Bertil Orsmaa. Edellisen vuosikymmenen yhteiskuntaa analysoivista näytelmistä siirryttiin 80-luvulla kohti ihmisen sisäisen elämän tarkastelua. Politisointi vaihtui psykologisoinniksi.

Lavastemaalareita työssään vuonna 1978
Lavastemaalareita työssään vuonna 1978.

Psykologista draamaa ja tilakokeiluja

1980-luvulla Turun Kaupunginteatteri alkoi vuosikymmenen trendin mukaisesti tuottaa näytelmiä teatteritalon ulkopuolisiin tiloihin, kuten Punahilkan Hjeltin taloon Vanhalle Suurtorille tai Kohtauksia eräästä teloituksesta entiselle köysitehtaalle.

Samalla isolla näyttämöllä tai Sopukassa perinteisesti esitetystä tirkistysluukkuteatterista tehtiin irtiottoja rikkomalla katsomon ja näyttämön rajoja. Näytelmässä Hernando ja jumalankantajat katsojat seurasivat eri näyttämöillä erilaisia ensimmäisiä näytöksiä ja siirtyivät toiseen, yhteiseen näytökseen isoon saliin. Yleisömenestys ei aina noudattanut taiteellisia ambitioita.

Uutta yleisöä teatteri sai lapsista. Lastenteatterin kasvava merkitys näkyi lastennäytelmien, satubalettien ja nukketeatterin lisääntymisenä.

Myös tanssiteatterista tuli aikaisempaa näkyvämpää. Yhteistyötä tehtiin erityisesti Aurinkobaletin kanssa.

Turun Kaupunginteatterin lippukassa vuonna 1982
Turun Kaupunginteatterin lippukassa vuonna 1982.

Lyhyin ja pisin johtajakausi peräkkäin 1990-luvulla

1990-luvulla Turun kaupungin teatterilautakunta, vaikka vetelikin tietämättään viimeisiään, teki rohkean ratkaisun. Samalla kun 25 vuoden jälkeen palattiin kahden johtajan mallista yhteen, valittiin tähän uusvanhaan virkaan jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen. Suhonen yritti rohkeita uudistuksia, mutta ei jaksanut vuotta pidempään.

Suhosen jälkeen teatteria johtamaan valittiin Ilpo Tuomarila, joka hoiti työtä pidempään kuin kukaan edeltäjistään.

Tuomarila oli jo 1970-luvulta alkaen kirjoittanut ja dramatisoinut näytelmiä Kaupunginteatterille. Hänen johtajakaudellaan katsojamäärät lähtivät jälleen nousuun, ja hän lähti erityisesti vahvistamaan teatterin profiilia paikallisena kulttuuri-instituutiona. Koskaan aikaisemmin ei teatterin ohjelmistossa ollut samalla pieteetillä käsitelty aivan kotoisia turkulaisia aiheita.

Ilpo Tuomarilan kausi Turun Kaupunginteatterin johtajana kesti vuodesta 1993 vuoteen 2007.

Tuomarilan jälkeen Suomen vanhimman täyskunnallisen teatterin viimeiseksi johtajaksi valittiin Raija-Liisa Seilo.

Vuoden 2014 alussa Turun Kaupunginteatteri muuttui Turun kaupungin sataprosenttisesti omistamaksi osakeyhtiöksi. Samalla palattiin jälleen kahden johtajan malliin. Turun Kaupunginteatteri Oy:tä ovat vuodesta 2014 alkaen johtaneet toimitusjohtaja Arto Valkama ja taiteellinen johtaja Mikko Kouki.